perjantai 18. lokakuuta 2013

Päiväni suppilovahveron kanssa

Tulin viikko sitten torstaina spontaanille vierailulle tänne kotikaupunkiini pohjoiseen pääkaupungista. Oli hassua, että minulle iski tämä mieliteko juuri silloin, sillä en ole aikaisemmin vain tullut, olen vieraillut ajan ja rahan puutteen takia ainoastaan joulu- ja kesälomilla . Mutta nyt tuntui siltä, että minun täytyy käydä Kainuussa. Syitä oli monia, mutta hassua siinä oli se, että minua itse asiassa tarvittiin täällä!

Tätini koiralla oli löytynyt vastikään kyhmy jalasta ja se oli leikattu pois. Haava oli vielä avonainen ja lähimenneisyys oli juuri opettanut, että sankarikoira Kaapo sai halutessaan suojalieriön pois päästään ja pääsi näin nuolemaan ja puremaan tulehdusarkaa paikkaansa. Tätini oli tullut miehensä kanssa etelestä asti tänne Kainuuseen hautajaisiin. Koiraa ei kuitenkaan voinut jättää yksin. Mistä koiravahti?

Silloin kohtalo puuttui peliin ja seuraavana päivänä soitin äidille ja kysyin, olisiko ok, jos tulisin käymään. Ja Kaapolle aka suppilovahverolle löytyi kaveri hautajaisten ajaksi. Nyt vahdittaisiin, että lieriö kanssa pysyy päässä ja ettei toinen pääse tekemään mitään koiruuksia!





Olen pienestä asti vinkunut itselleni koiraa ilman tuloksia. Kun saavutin aikuisiän ja muutin kotoa pois, vastuu koirasta on saanut minut epäilemään halukkuuttani ottaa lemmikkiä. Päivä Kaapon kanssa oli näin lapsenlikkana tosi kiva. Otimme mm. päikkärit, kävimme lenkillä ja sitten leikimme lelun noutamista ja sen etsimistä. Oli hauska nähdä, miten Kaapo rohkaistui ja oppi löytymään lelun vaikeimmista paikoista.

Lenkillä ei onneksi tarvinnut pitää suppiloa.

Nuuh nuuh, hajuja.

Pieni koirakuume iski. Ei valtava. Mutta ajatus olisi hauska, jos joskus elämääni kuuluisi tuollainen karvakasa. Mutta mustaa en hanki. Sellaisesta on tosi vaikea saada hyviä kuvia.




Tötterö kutittaa, mutta onneksi mummi rapsuttaa korvienkin takaa, niin olo helpottuu.



Olisi sen päivän voinut huonomminkin viettää. Seuraavana aamuna, kun nähtiin Kaapon kanssa, niin jostain syystä pikkuinen haki ensimmäisenä lelun minulle. Voi toista. :)

P.s. Te runsaat lukijani, jotka olette tulleet lukemaan upeita käsityöaiheisia postauksiani, pahoittelen, ettei tämän päivän postaus sellaisia koskenut. Toivottavasti ette ole täysin pettyineitä minuun. Blogiin tulee vielä käsityö- (ja totta kai Möhkis-) aiheisia kirjoituksia. Heti kun on jotain, mistä kirjoittaa. Sukat ovat edelleen pyöröpuikolla, odottavat kantapään aloitusta. Kärsivällisyyttä pyydän, kärsivällisyyttä. ;)

maanantai 14. lokakuuta 2013

Syystunnelmia


 
 
 
 



 
 
 





 
 




 





Olen puhunut.

Pettymystä ja eteenpäin menoa

Löysin Ravelrystä ihanan näköisen tossuohjeen ja sitä oli pakko kokeilla. Kaikki alkoi niin hyvin. Opin jopa yhden uuden virkkaussilmukan. Ohjekin oli helppo, mutta riittävän mielenkiintoinen. Pidin valitsemistani väreistä. Palaset kirjaimellisesti loksahtivat kohdalleen.




Kunnes tuli pohjan kiinnitys. Se on juuri niin epämuodostunut, miltä se kuvassa näyttää, en ole asetellut sitä mitenkään huonoutta korostaakseni -valitettavasti... Purin kiinnityskohdat pariinkin kertaan ja kokeilin lisätä pohjan pituutta, mutta sekään ei loppukädessä auttanut. Sain sitten tällaisen muotopuolitossun.




Thänks to pohjan, ei myös istuvuuskaan ollut mitään huippuluokkaa:



 Valitettavasti pohjakaan ei ollut syypää istuvuuteen, koska on toi aika iso tohveli. Liian iso, epämuodostunut tohveli. Ei ollut rakkautta tämä. </3 Kuka muka tällaisia haluaisi käyttää (omaan käyttöön nää oli alunperin suunniteltu)?




Ai niin, no ehkä toi. Möhkis on varsin intoitunut kanootilla ajeluun, täähän on siihen passeli. Ja retkeille varmasti mahtava makuupussi? Jollekin sentään iloa.

En kuitenkaan jäänyt itkemään (kovin) pitkäksi aikaa maahan kaatunutta maitoa, vaan aloitin uuden työn, heittäen vanhan nurkkaan häpeämään. Työn valinnassa kyllä kesti, mutta lopulta päädyin jonkinlaiseen ratkaisuun.


Eli sotkuun. Kuvassa siis näkyy kolme lankakerää. Tai yksi lankakerä ja kaksi omaa elämäänsä elävää lankasökkeröä. Kiinnitättehän huomiota kuitenkin, miten upeasti lankani värit sointuvat projektipussakkani kanssa? Eikä se ollut edes suunniteltua! I know -ihmeellistä! Joka tapauksessa pyöröpuikolla on meneillään kaksi sukkaa. Tosi hidasta ja ei sen tähden kovin palkitsevaa puuhaa (siis siksi, että eteneminen näyttää niin hitaalta, kun tekee kahta yhden sijaan, ei siksi, että tuo tekniikka olisi paljon hitaampi).

On niitä kuitenkin mukava neuloskella. Tarvitsin itselleni tollaisen perushelpon työn, koska aivojen kapasiteetti ei riitä tällä hetkellä mihinkään vaikeaan ja olisihan se kiva saada joku onnistumisenkokemuskin tässä välissä. Mutta olen siis täysin toipunut tossustani. Täysin. Ei harmita enää ollenkaan.