Päiväni suppilovahveron kanssa

Tulin viikko sitten torstaina spontaanille vierailulle tänne kotikaupunkiini pohjoiseen pääkaupungista. Oli hassua, että minulle iski tämä mieliteko juuri silloin, sillä en ole aikaisemmin vain tullut, olen vieraillut ajan ja rahan puutteen takia ainoastaan joulu- ja kesälomilla . Mutta nyt tuntui siltä, että minun täytyy käydä Kainuussa. Syitä oli monia, mutta hassua siinä oli se, että minua itse asiassa tarvittiin täällä!

Tätini koiralla oli löytynyt vastikään kyhmy jalasta ja se oli leikattu pois. Haava oli vielä avonainen ja lähimenneisyys oli juuri opettanut, että sankarikoira Kaapo sai halutessaan suojalieriön pois päästään ja pääsi näin nuolemaan ja puremaan tulehdusarkaa paikkaansa. Tätini oli tullut miehensä kanssa etelestä asti tänne Kainuuseen hautajaisiin. Koiraa ei kuitenkaan voinut jättää yksin. Mistä koiravahti?

Silloin kohtalo puuttui peliin ja seuraavana päivänä soitin äidille ja kysyin, olisiko ok, jos tulisin käymään. Ja Kaapolle aka suppilovahverolle löytyi kaveri hautajaisten ajaksi. Nyt vahdittaisiin, että lieriö kanssa pysyy päässä ja ettei toinen pääse tekemään mitään koiruuksia!

Olen pienestä asti vinkunut itselleni koiraa ilman tuloksia. Kun saavutin aikuisiän ja muutin kotoa pois, vastuu koirasta on saanut minut epäilemään halukkuuttani ottaa lemmikkiä. Päivä Kaapon kanssa oli näin lapsenlikkana tosi kiva. Otimme mm. päikkärit, kävimme lenkillä ja sitten leikimme lelun noutamista ja sen etsimistä. Oli hauska nähdä, miten Kaapo rohkaistui ja oppi löytymään lelun vaikeimmista paikoista.

Lenkillä ei onneksi tarvinnut pitää suppiloa.

Nuuh nuuh, hajuja.

Pieni koirakuume iski. Ei valtava. Mutta ajatus olisi hauska, jos joskus elämääni kuuluisi tuollainen karvakasa. Mutta mustaa en hanki. Sellaisesta on tosi vaikea saada hyviä kuvia.




Tötterö kutittaa, mutta onneksi mummi rapsuttaa korvienkin takaa, niin olo helpottuu.



Olisi sen päivän voinut huonomminkin viettää. Seuraavana aamuna, kun nähtiin Kaapon kanssa, niin jostain syystä pikkuinen haki ensimmäisenä lelun minulle. Voi toista. :)

P.s. Te runsaat lukijani, jotka olette tulleet lukemaan upeita käsityöaiheisia postauksiani, pahoittelen, ettei tämän päivän postaus sellaisia koskenut. Toivottavasti ette ole täysin pettyineitä minuun. Blogiin tulee vielä käsityö- (ja totta kai Möhkis-) aiheisia kirjoituksia. Heti kun on jotain, mistä kirjoittaa. Sukat ovat edelleen pyöröpuikolla, odottavat kantapään aloitusta. Kärsivällisyyttä pyydän, kärsivällisyyttä. ;)